2.6.2015

Kapitalismi varhaiskasvatuksessa

Olen poliittisesti varsin vasemmalla. Tästä seuraa haasteita vanhemmuudelle, kun elämme kapitalistisen yhteiskunnan keskellä. Tässä yhteiskunnassa omaisuus kun on melko keskeinen ja usein kolmivuotiaankin todellisuuteen tunkeutuva käsite. Esimerkiksi taloyhtiön pihalla on tarvinnut joskus muistuttaa Kainia siitä, että on hyvä pyytää lupa ennen kuin ottaa toisten leluja käyttöönsä.

Itse en sikäli ole koskaan ollut käytännön tasolla järin radikaali, että olen varsin sopeutunut kunnioittamaan omistajuutta. Tämä ei ole niinkään moraalinen eikä järin harkittu valinta vaan palautuu paljolti, sanalla sanoen, nössöyteeni. En ole oikein uskaltanut uhmata ketään tällä tasolla. En ole tästä mitenkään ylpeä enkä sikäli tahtoisi kasvattajana opettaa suoraan tällaista mallia eteenpäin vaan ennemmin itsenäistä ajattelua ja rohkeutta. Olen myös jokseenkin kiintynyt joihinkin omiin tavaroihini ja tarkka niistä, joten en ole itse kovin hippi roolimalli. Olen lisäksi siinä määrin introvertti, että kovin laajalle ulottuva yhteisöllisyys tuntuu omakohtaisesti ahdistavalta ajatukselta. En sano, että tämäkään olisi aivan ihanteellinen ominaisuus itsessäni, mutta näin kuitenkin on.

Vaikka tämä lienee ikätasolle melko tyypillistä, meitä on välillä vähän harmittanut, kuinka tarkka Kain on omista tavaroistaan. Muut eivät monesti saisi käyttää niitä silloinkaan, kun Kain ei niitä itse tarvitse. Toki samaa olen todistanut usein muidenkin lasten ja jopa koirien kohdalla. Pikkusiskon syntymäkään ei ole toistaiseksi nostanut juuri muita huolia Kainin mielessä kuin sen, että hän ei tahdo jakaa lelujaan. No, siskon tulo lienee mainio tilaisuus opetella jakamaan.

Tessa on pyrkinyt siihen, ettei juurikaan edes puhuisi Kainille omistajuudesta tai rahasta. Jaan sinänsä hänen jalon tarkoituksensa, mutta en aina oikein osaa olla puhumatta siitä. Miksi päiväkodin eteisestä ei saa ottaa kivannäköisiä hansikkaita? Koska ne ovat jonkun toisen ja tällä saattaa tulla niitä ikävä. Miksi kotona ei saa piirtää oman huoneen seinään? (Muun muassa) koska emme omista asuntoa ja seinien uudelleen maalaaminen maksaa. Miksi kitarakotelon päällä ei saa kävellä? Koska kitara voi mennä rikki ja kitara on minun ja minulle tärkeä.

Lienee perusteltua, että jotkin tavarat ovat pääsääntöisesti jonkun tietyn henkilön hallinnoimia. Kärjistettynä esimerkkinä jokaisella lienee hyvä olla oma hammasharja. Samaten lapselle ei välttämättä kannata antaa kaikenlaisia tavaroita vapaaseen käyttöön, koska tämä ei todennäköisesti vielä hallitse niiden käyttöä, saattaa helposti rikkoa ne ja pahimmillaan vahingoittaa niillä itseään tai muita. Tietysti varovaista esineiden käsittelyä kannattaa silti vähitellen harjoitella. Enkä minä anarkisti ole. Katson yhteiskunnalliset rakenteet tarpeellisiksi, kunhan ne vain ovat oikeanlaiset, mikä tarkoittaa viime kädessä kollektiivisen hyvinvoinnin optimaalista edistämistä. Uskon, että yhteisomistajuutta voitaisiin kuitenkin hyödyntää huomattavasti nykyistä enemmän.

En muista Kainin vielä kertaakaan kysyneen, miksi jokin esine tai muu asia on jonkun tietyn tahon omistama, mutta eiköhän hän sitä ennen pitkää kysy. Ja se onkin vaikein kysymys. Tässä yhteiskunnassa omaisuus jakautuu nähdäkseni varsin mielivaltaisin perustein. Itse en yleensäkään pidä ansion käsitettä korkeassa arvossa, mutta tässä yhteydessä en taida lähteä avaamaan tarkemmin miksi. Moni muu kuitenkin pitää.

Vaikka ansioista välittäisikin, näen itse hyvin löyhän yhteyden minkäänlaisen konsistentin ansiokäsityksen ja omaisuuden aktuaalisen jakaantumisen välillä. Ansioajattelussa olennaista siis on, mitä toimija on itse aiheuttanut ja mikä on aiheutunut ulkoisista olosuhteista. Esimerkiksi ihmisillä, joilla on lapsuudessa todella huonot kotiolot, on nykyisellään tosiasiassa merkittävästi huonommat mahdollisuudet nousta aikuisena taloudellisesti vakaaseen asemaan. Monikaan ei varmaan silti väittäisi, että he ovat itse ansainneet asemansa. Ja jos jonkun elämänhallintaongelmiin ovat syynä vaikkapa varhaiset traumat, ei hän itsekään välttämättä tiedä, mistä kiikastaa. Jos ansiot siis sattuvatkin kiinnostamaan, perustavana ongelmana kuitenkin on, että niitä ansioita on usein aika mahdotonta jäljittää.

Käytännössä lapsen kanssa joutuu ennen pitkää tahkoamaan sitä arbitraaristen sääntöjen sarjaa, jolla omistajuus määräytyy. Siinä riittääkin hommaa. Sääntöjä joutuu opettamaan vähintäänkin siksi, että ne ovat osa todellisuutta, jossa lapsi joutuu joka tapauksessa luovimaan. Ei kuitenkaan tunnu kovin mielekkäältä opettaa lasta toimimaan sellaisilla säännöillä, joita ei allekirjoita. Siten on myös vaikeaa motivoida. ”Miksi?”-kysymyksiin voi sanoa vain, että joku jossain on tietyllä tavalla säätänyt – todennäköisesti motiivinaan rajattujen tahojen intressien edistäminen. Näitä sääntöjä joutuukin monesti noudattamaan lähinnä siksi, ettei joutuisi kohtuuttomiin vaikeuksiin.

Enkä minä tietenkään tarkoita, että haluan lasteni tekevän muista piittaamatta ihan mitä lystäävät. Kanssaihmisistä soisin heidän välittävän. Vaikka ei lakiasioita ajattelisikaan, niin vallitsevassa järjestyksessä lienee kohteliasta kysyä naapurilta lupaa hyppynarun lainaamiseen, jotta ei loukkaisi tämän tunteita. Varmaan sitä saa lainaksi kuitenkin, jos kauniisti pyytää. Vaan voisi olla myös perusteltua, että esimerkiksi jotkin ulkolelut olisivat yhteisessä käytössä sen sijaan, että jokainen kynnelle kykenevä hankkii omille lapsilleen erikseen omat tavarat.