22.4.2015

Päivähoitodilemma

Kain siirtyi hiljan päiväkodissa isompien lasten ryhmään. Käsittääkseni se koostuu 3–6-vuotiaista lapsista. Ryhmä on iso ja hoitajia käytännössä liian vähän. Alkuun Kainia ei siirtymä näyttänyt haittaavan. Varmaan kyse oli osin uutuudenviehätyksestä. Nyt Kain on kuitenkin vastikään alkanut itkeskellä päiväkodissa. Tänäänkin minun oli vaikea jättää Kainia sinne, kun hän itki niin sydäntäsärkevästi. Edellisessäkin ryhmässä Kain tosin itki monesti lähtiessäni, mutta hakiessamme häntä pois hän ei olisikaan halunnut lähteä. Nyt Kain on sen sijaan lähtenyt mielellään pois päivän päätteeksi.

Voi toki spekuloida, missä määrin kyse on siirtymävaiheen hankaluuksista. Kenties vähän ajan kuluttua päiväkodissa alkaa taas olla hauskempaa Kainin muodostettua uusia ystävyyssuhteita ja tutustuttua uusiin hoitajiin. Vaikea sanoa. Onneksi sentään Kainia kolme vuotta vanhemmat serkkupuolikaksoset ovat ryhmässä vanhastaan tuttuja. Luulen kuitenkin, että heitä huvittaa monesti leikkiä ennemmin ikäistensä kanssa.

Tessa kokee uuden päiväkodin, johon Kain siirtyi muuton yhteydessä viime syksynä, ylipäätään huonommaksi kuin edellisen. Varmaan siinä on perääkin. Itse kylläkin arvelen, että Kain haluaa olla enemmän kotona nykyään siksikin, että kun huoltajia on kotona kaksi, meillä riittää yhteensä enemmän aikaa ja energiaa Kainin hoitamiseen ja huomioimiseen. Kain viihtyy kotona hyvin, mikä on tietty sinänsä mainio asia.

Useimpina arkipäivinä minulla ei siis ole töitä. Kain käy tarhassa tästä huolimatta. Löytyy epäilemättä tahoja, jotka katsovat tällaista pahalla. Poliittisesti olen itse sitä mieltä, että kaikilla lapsilla tulee olla päivähoito-oikeus. Pääsääntöisesti vanhemmat osannevat itse ratkaista kysymyksen siitä, milloin päivähoito on lapsen edun mukaista ja milloin ei. Mainittakoon tässä sekin, että monesti nimenomaan työttömien perheet ovat ongelmaisempia – siis ongelmaisuus aiheuttaa työttömyyttä – jolloin päiväkotihoito tulee erityisesti tarpeeseen.

Päiväkodissa on myös joitain käytännön etuja: siellä on seuraksi ikätovereita, jotka jaksavat pääsääntöisesti paremmin leikkiä lapsen kanssa kuin vanhemmat, ja siellä on monesti enemmän aktiviteettia kuin mitä kokopäiväisesti lasta hoitava, uupunut vanhempi jaksaisi järjestää. Tietysti päiväkodissa oppii myös sosiaalisia taitoja. Niitä voi toki oppia muuallakin, mutta käytännössä kotihoidon tapauksessa opettelu jäisi monissa perheissä vähemmälle.

Omakohtainen dilemmani, johon otsikko viittaa, on kuitenkin se, pitäisikö Kainin olla kanssani kotona vai aliresursoidussa tarharyhmässä. Vaakakupissa painavat yhtäältä se, kuinka omat voimavarani riittävät lähes täysipäiväiseen vanhemmuuteen, ja toisaalta se, onko Kainin riittävän hyvä olla tarhassa – tai nykytilanteessa paremminkin, tuleeko Kainin olemaan hyvä hänen totuttuaan uuteen ryhmään. En minä osaa sanoa varmaksi. Toistaiseksi olen ajatellut kykeneväni olemaan siinä määrin tasapainoisempi ja siten parempi huoltaja, jos saan hommasta välillä taukoa, että Kainin on hyvä käydä tarhassa. Minun voi katsoa olevan yhä myös jossain määrin mielenterveyskuntoutuja, ja tämä perhe-elämä tällaisenaankin on yleisesti ottaen sujunut aiempaan toimintakykyyni nähden ihmeen hyvin. Kun Kain itkee niin kuin tänään, minua kalvaa kuitenkin syyllisyys.

En minä tässä kirjoituksessa osaa tätä pulmaa sen paremmin ratkaista. Kai minä luotan ainakin toistaiseksi yhä aiempaan intuitiooni. Voi ajatella niinkin, että koska joudumme kuitenkin olemaan syksyllä uuden vauvan kanssa kotona, on tarpeen säästellä voimavarojaan vielä, kun ehtii. Rauhoittelen monesti itseäni ajattelemalla, että niin kauan kuin Kain vaikuttaa pääsääntöisesti iloiselta lapselta, emme voi olla kovin pahasti pielessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti