30.4.2015

"Lapsen etu ensin"

Kulttuurissamme on aika syvällä näkemys, joka voitaisiin kärjistetysti muotoilla tämänsuuntaisesti: "Vanhemman tulee asettaa lapsensa etu aina oman etunsa edelle." Moni voisi ehkä epäillä, onko tällaista periaatetta ylipäätään mahdollista toteuttaa absoluuttisesti, mutta usein ajateltaneen, että parhaansa pitää edes yrittää. Minua kiinnostaa tässä yhteydessä kuitenkin tarkastella, pitäisikö tällaiseen edes pyrkiä.

Selvyyden vuoksi on tarpeen erottaa varsinaisesta oman etunsa ajamisesta vanhemman oman etunsa ajaminen, joka oletetusti palvelee lapsen etua välillisesti. Siis vanhempi voi esimerkiksi yrittää nukkua pidempään kuin lapsi aamulla toivoisi, jotta hän jaksaisi hoitaa tätä päivän mittaan paremmin. Varsin usein näin varmaan onkin; jos aikuisen on hyvä, on lapsenkin hyvä. Tätä minä en nyt kuitenkaan käsittele, vaan ihan vain rehellistä vanhemman oman etunsa ajamista tyystin hänen itsensä vuoksi (sikäli kuin tällainen konsepti ylipäätään on ymmärrettävissä, mistä en tosin mene takuuseen).

Joku deontologi (en ole lukenut linkin tekstiä, mutta se epäilemättä antaa Wikipediaa paremman käsityksen aiheesta) varmaan korostaisi, kuinka lapsen hankkiminen tai vaihtoehtoisesti lapsen huoltajaksi sitoutuminen asettaa ihmisen jonkinlaiseen erityiseen vastuuasemaan. Minä en ole deontologi, joten jätän väitteen sikseen, hehe. Uskon, että moraalisella toimijalla on kaikkia ihmisiä kohtaan yhtälaiset velvollisuudet. Katsotaan, jos joku toinen kerta inspaa kirjoittaa enemmän tuostakin aiheesta.

Mistä sitten ylipäätään tulee käsitys, että lapsen etu olisi aikuisen etua tärkeämpi? Tämä on kenties hieman epätarkasti muotoiltu väite. Jos deontologia jätetään nyt sivuun, ehkä se tarkoittaa monesti jotakuinkin sitä, että samat resurssit, joita vanhempi voi vaihtoehtoisesti käyttää lapsen tai sitten hänen itsensä eduksi, lisäisivät usein enemmän lapsen hyvinvointia. Tällaisessa tilanteessa itsekin utilitaristina puollan näkemystä siitä, että resurssit tulee käyttää lapsen hyväksi.

Lapsella on aikuiseen verrattuna tietyllä tavalla erityinen asema moraalin kohteena. Ensinnäkin kehityspsykologisesti lienee melko vakiintunut näkemys, että lapsena muodostuu ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin kivijalka. Lapsi on näin ollen erityisen herkässä vaiheessa: jos jokin menee lapsuudessa pieleen, se voi heijastua yksilön koko elämään. Aikuinen sen sijaan kestänee keskimäärin paremmin satunnaiset kolhut. Uskallan arvella, että sama pätee myös lapsen fyysiseen kehitykseen, vaikkakin kyseinen teema on minulle huonommin tuttu. Toiseksi joku voisi pitää relevanttina sitä, että lapsen kohdalla on useimmissa tapauksissa yksinkertaisesti enemmän elämää jäljellä pilattavana. Jos aikuisen elämän pilaakin täysin, kärsimys ulottuu luultavasti lyhyemmälle ajalle – näin kylmästi muotoiltuna. Tämä on kuitenkin melko monimutkainen kysymys, johon en mene tässä yhteydessä syvemmälle.

Itse sanoisin ennemmin niin, että lähtökohtaisesti kaikkien ihmisten etu on yhtä arvokas. Toinen asia on se, että lapsen etuun vaikutetaan todennäköisesti herkemmin kuin aikuisen. En ole moraalifilosofiassani sikäli kristillinen, että katsoisin muiden ihmisten auttamisen olevan kategorisesti oman etunsa ajamista olennaisempaa. Toimija itse on siis lähtökohtaisesti yhtä arvokas kuin muutkin.

Kuten on usein utilitarismin opetus, vanhemmankin tulee näin ollen tarkastella yksittäisiä vuorovaikutustilanteita tapauskohtaisesti. Esitän hieman hölmön ajatuskokeen korostaakseni pointtiani: jos vanhempi joutuu valitsemaan skenaarioista, joista toisessa lapsi saa tikun sormeensa ja toisessa vanhempi menettää oman raajansa, on täysin hyväksyttävää suosia omaa etuaan. Vähemmänkin dramaattisissa tapauksissa vanhemman omat intressit voivat toki painaa vaakakupissa enemmän.

Kenties on usein niin, että mustavalkoisia käsityksiä vanhemmuudesta esittävät etupäässä tahot, joille aihe ei ole omakohtainen tai jotka ovat vanhemmuuden jo unohtaneet. En tiedä. Minusta tuntuu, että kulttuurissamme syyllistetään vanhempia jo ihan tarpeeksi. Omakohtaisen kokemuksen kautta minusta vaikuttaa, että olisi psyykkisesti sen verran vaikeaa pahasti laiminlyödä lasta ja katsoa häntä päivittäin kasvoihin, että siihen ei moni huoltaja joka tapauksessa pysty. Kannustaminen lieneekin useammin paikallaan kuin syyttäminen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti