9.4.2015

Kahdet kasvot

Lueskelin vaimon aiemmin kirjoittamaa blogia. Se sai minut miettimään erojamme siinä, miten kirjoitamme ja muutenkin käyttäydymme sosiaalisissa yhteyksissä – enkä itseni kohdalla puhu ensisijaisesti tästä blogista vaan yleensä. No, kirjoittamisen suhteen se riippuu itselläni paljolti kontekstista. Olen kuitenkin keskimäärin kokenut itseilmaisun helpommaksi kirjoittamisen muodossa.

Jostain syystä olen joskus aikoja sitten saanut päähäni, että minun pitää olla lähinnä vain analyyttinen ja viileästi harkitseva intellektuelli tai edes esittää sellaista. Lähimenneisyydessä olen sentään vähän enemmän osannut hellittää tästä roolista. Luulen, että monet eivät arvaa, kuinka tunteellinen ja sensitiivinen olen pääni sisäpuolella. Olen varsin tottunut säätelemään tunneilmaisuani. Tämän takia minun voi olla välillä vaikeaa ymmärtää muita ihmisiä, jotka päästävät nopeita tunnereaktioita suodattamatta suoraan ilmoille. En siis tarkoita tuomita, vaan moinen tapaa minut vain yllättää. Itse tapaan miettiä lähes aina ennen kuin toimin. Minun lähelleni onkin tavallisesti ollut hyvin vaikeaa päästä – minkä vuoksi tämä minun ja Tessan juttukin on minut niin yllättänyt, kuten viime merkinnässäni toin esiin.

Perheeni (jolla yleensä viittaan vaimoon ja jälkikasvuun, jos en toisin mainitse) tuntee minut aika eri tavalla kuin muut. Perheeni kanssa puhun pehmoisia, itken onnesta suunnilleen päivittäin (mikä on kyllä vähän noloa myöntää) ja Kainille jopa ärjyn välillä, mikä ei ole ollut minulle ollenkaan tyypillistä. Luulen, että Tessasta on tässä valossa välillä outoa tarkkailla toimintaani muissa tilanteissa. Päämme sisällä emme kuitenkaan ole niin erilaisia. Tämä blogikin on jo aiheuttanut minulle kohtalaisesti jännitystä, kun olen esiintynyt julkisesti tavallista avoimemmin. En minä oikein itsekään tiedä, miksi se viileys on niin tärkeää. Se on selkärangassa.

Sellainen itsensä kätkeminen on tietysti pidemmän päälle henkisesti aika kuluttavaa, minkä olen kyllä saanut tuta. Siksi olenkin yrittänyt siitä oppia pois edes jossain määrin. Olen minä edistynytkin. Enkä haluaisi vanhempanakaan siirtää eteenpäin sellaista taakkaa, joka itselläni on ollut. Olenkin ollut tyytyväinen siitä, miten meidän kotonamme on niin välitön ja lämmin tunnelma. Muihin ihmisiin en osaa vielä yhtä hyvin luottaa. No, ehkei tarvitsekaan ihan samassa määrin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti