30.4.2015

"Lapsen etu ensin"

Kulttuurissamme on aika syvällä näkemys, joka voitaisiin kärjistetysti muotoilla tämänsuuntaisesti: "Vanhemman tulee asettaa lapsensa etu aina oman etunsa edelle." Moni voisi ehkä epäillä, onko tällaista periaatetta ylipäätään mahdollista toteuttaa absoluuttisesti, mutta usein ajateltaneen, että parhaansa pitää edes yrittää. Minua kiinnostaa tässä yhteydessä kuitenkin tarkastella, pitäisikö tällaiseen edes pyrkiä.

Selvyyden vuoksi on tarpeen erottaa varsinaisesta oman etunsa ajamisesta vanhemman oman etunsa ajaminen, joka oletetusti palvelee lapsen etua välillisesti. Siis vanhempi voi esimerkiksi yrittää nukkua pidempään kuin lapsi aamulla toivoisi, jotta hän jaksaisi hoitaa tätä päivän mittaan paremmin. Varsin usein näin varmaan onkin; jos aikuisen on hyvä, on lapsenkin hyvä. Tätä minä en nyt kuitenkaan käsittele, vaan ihan vain rehellistä vanhemman oman etunsa ajamista tyystin hänen itsensä vuoksi (sikäli kuin tällainen konsepti ylipäätään on ymmärrettävissä, mistä en tosin mene takuuseen).

Joku deontologi (en ole lukenut linkin tekstiä, mutta se epäilemättä antaa Wikipediaa paremman käsityksen aiheesta) varmaan korostaisi, kuinka lapsen hankkiminen tai vaihtoehtoisesti lapsen huoltajaksi sitoutuminen asettaa ihmisen jonkinlaiseen erityiseen vastuuasemaan. Minä en ole deontologi, joten jätän väitteen sikseen, hehe. Uskon, että moraalisella toimijalla on kaikkia ihmisiä kohtaan yhtälaiset velvollisuudet. Katsotaan, jos joku toinen kerta inspaa kirjoittaa enemmän tuostakin aiheesta.

Mistä sitten ylipäätään tulee käsitys, että lapsen etu olisi aikuisen etua tärkeämpi? Tämä on kenties hieman epätarkasti muotoiltu väite. Jos deontologia jätetään nyt sivuun, ehkä se tarkoittaa monesti jotakuinkin sitä, että samat resurssit, joita vanhempi voi vaihtoehtoisesti käyttää lapsen tai sitten hänen itsensä eduksi, lisäisivät usein enemmän lapsen hyvinvointia. Tällaisessa tilanteessa itsekin utilitaristina puollan näkemystä siitä, että resurssit tulee käyttää lapsen hyväksi.

Lapsella on aikuiseen verrattuna tietyllä tavalla erityinen asema moraalin kohteena. Ensinnäkin kehityspsykologisesti lienee melko vakiintunut näkemys, että lapsena muodostuu ihmisen psyykkisen hyvinvoinnin kivijalka. Lapsi on näin ollen erityisen herkässä vaiheessa: jos jokin menee lapsuudessa pieleen, se voi heijastua yksilön koko elämään. Aikuinen sen sijaan kestänee keskimäärin paremmin satunnaiset kolhut. Uskallan arvella, että sama pätee myös lapsen fyysiseen kehitykseen, vaikkakin kyseinen teema on minulle huonommin tuttu. Toiseksi joku voisi pitää relevanttina sitä, että lapsen kohdalla on useimmissa tapauksissa yksinkertaisesti enemmän elämää jäljellä pilattavana. Jos aikuisen elämän pilaakin täysin, kärsimys ulottuu luultavasti lyhyemmälle ajalle – näin kylmästi muotoiltuna. Tämä on kuitenkin melko monimutkainen kysymys, johon en mene tässä yhteydessä syvemmälle.

Itse sanoisin ennemmin niin, että lähtökohtaisesti kaikkien ihmisten etu on yhtä arvokas. Toinen asia on se, että lapsen etuun vaikutetaan todennäköisesti herkemmin kuin aikuisen. En ole moraalifilosofiassani sikäli kristillinen, että katsoisin muiden ihmisten auttamisen olevan kategorisesti oman etunsa ajamista olennaisempaa. Toimija itse on siis lähtökohtaisesti yhtä arvokas kuin muutkin.

Kuten on usein utilitarismin opetus, vanhemmankin tulee näin ollen tarkastella yksittäisiä vuorovaikutustilanteita tapauskohtaisesti. Esitän hieman hölmön ajatuskokeen korostaakseni pointtiani: jos vanhempi joutuu valitsemaan skenaarioista, joista toisessa lapsi saa tikun sormeensa ja toisessa vanhempi menettää oman raajansa, on täysin hyväksyttävää suosia omaa etuaan. Vähemmänkin dramaattisissa tapauksissa vanhemman omat intressit voivat toki painaa vaakakupissa enemmän.

Kenties on usein niin, että mustavalkoisia käsityksiä vanhemmuudesta esittävät etupäässä tahot, joille aihe ei ole omakohtainen tai jotka ovat vanhemmuuden jo unohtaneet. En tiedä. Minusta tuntuu, että kulttuurissamme syyllistetään vanhempia jo ihan tarpeeksi. Omakohtaisen kokemuksen kautta minusta vaikuttaa, että olisi psyykkisesti sen verran vaikeaa pahasti laiminlyödä lasta ja katsoa häntä päivittäin kasvoihin, että siihen ei moni huoltaja joka tapauksessa pysty. Kannustaminen lieneekin useammin paikallaan kuin syyttäminen.

22.4.2015

Päivähoitodilemma

Kain siirtyi hiljan päiväkodissa isompien lasten ryhmään. Käsittääkseni se koostuu 3–6-vuotiaista lapsista. Ryhmä on iso ja hoitajia käytännössä liian vähän. Alkuun Kainia ei siirtymä näyttänyt haittaavan. Varmaan kyse oli osin uutuudenviehätyksestä. Nyt Kain on kuitenkin vastikään alkanut itkeskellä päiväkodissa. Tänäänkin minun oli vaikea jättää Kainia sinne, kun hän itki niin sydäntäsärkevästi. Edellisessäkin ryhmässä Kain tosin itki monesti lähtiessäni, mutta hakiessamme häntä pois hän ei olisikaan halunnut lähteä. Nyt Kain on sen sijaan lähtenyt mielellään pois päivän päätteeksi.

Voi toki spekuloida, missä määrin kyse on siirtymävaiheen hankaluuksista. Kenties vähän ajan kuluttua päiväkodissa alkaa taas olla hauskempaa Kainin muodostettua uusia ystävyyssuhteita ja tutustuttua uusiin hoitajiin. Vaikea sanoa. Onneksi sentään Kainia kolme vuotta vanhemmat serkkupuolikaksoset ovat ryhmässä vanhastaan tuttuja. Luulen kuitenkin, että heitä huvittaa monesti leikkiä ennemmin ikäistensä kanssa.

Tessa kokee uuden päiväkodin, johon Kain siirtyi muuton yhteydessä viime syksynä, ylipäätään huonommaksi kuin edellisen. Varmaan siinä on perääkin. Itse kylläkin arvelen, että Kain haluaa olla enemmän kotona nykyään siksikin, että kun huoltajia on kotona kaksi, meillä riittää yhteensä enemmän aikaa ja energiaa Kainin hoitamiseen ja huomioimiseen. Kain viihtyy kotona hyvin, mikä on tietty sinänsä mainio asia.

Useimpina arkipäivinä minulla ei siis ole töitä. Kain käy tarhassa tästä huolimatta. Löytyy epäilemättä tahoja, jotka katsovat tällaista pahalla. Poliittisesti olen itse sitä mieltä, että kaikilla lapsilla tulee olla päivähoito-oikeus. Pääsääntöisesti vanhemmat osannevat itse ratkaista kysymyksen siitä, milloin päivähoito on lapsen edun mukaista ja milloin ei. Mainittakoon tässä sekin, että monesti nimenomaan työttömien perheet ovat ongelmaisempia – siis ongelmaisuus aiheuttaa työttömyyttä – jolloin päiväkotihoito tulee erityisesti tarpeeseen.

Päiväkodissa on myös joitain käytännön etuja: siellä on seuraksi ikätovereita, jotka jaksavat pääsääntöisesti paremmin leikkiä lapsen kanssa kuin vanhemmat, ja siellä on monesti enemmän aktiviteettia kuin mitä kokopäiväisesti lasta hoitava, uupunut vanhempi jaksaisi järjestää. Tietysti päiväkodissa oppii myös sosiaalisia taitoja. Niitä voi toki oppia muuallakin, mutta käytännössä kotihoidon tapauksessa opettelu jäisi monissa perheissä vähemmälle.

Omakohtainen dilemmani, johon otsikko viittaa, on kuitenkin se, pitäisikö Kainin olla kanssani kotona vai aliresursoidussa tarharyhmässä. Vaakakupissa painavat yhtäältä se, kuinka omat voimavarani riittävät lähes täysipäiväiseen vanhemmuuteen, ja toisaalta se, onko Kainin riittävän hyvä olla tarhassa – tai nykytilanteessa paremminkin, tuleeko Kainin olemaan hyvä hänen totuttuaan uuteen ryhmään. En minä osaa sanoa varmaksi. Toistaiseksi olen ajatellut kykeneväni olemaan siinä määrin tasapainoisempi ja siten parempi huoltaja, jos saan hommasta välillä taukoa, että Kainin on hyvä käydä tarhassa. Minun voi katsoa olevan yhä myös jossain määrin mielenterveyskuntoutuja, ja tämä perhe-elämä tällaisenaankin on yleisesti ottaen sujunut aiempaan toimintakykyyni nähden ihmeen hyvin. Kun Kain itkee niin kuin tänään, minua kalvaa kuitenkin syyllisyys.

En minä tässä kirjoituksessa osaa tätä pulmaa sen paremmin ratkaista. Kai minä luotan ainakin toistaiseksi yhä aiempaan intuitiooni. Voi ajatella niinkin, että koska joudumme kuitenkin olemaan syksyllä uuden vauvan kanssa kotona, on tarpeen säästellä voimavarojaan vielä, kun ehtii. Rauhoittelen monesti itseäni ajattelemalla, että niin kauan kuin Kain vaikuttaa pääsääntöisesti iloiselta lapselta, emme voi olla kovin pahasti pielessä.

12.4.2015

Kainin haastattelu

Tällä kertaa vähän kevyempi merkintä. Tessa bongasi Puutalobabyn blogista lapsenhaastatteluhaasteen. Tässä kysymykset ja Kainin vastaukset:

1. Mikä sinusta on kivaa?
"Piiloleikki. Hippa."

2. Mikä sinusta on ikävää?
"Kun joku tönäsee."

3. Onko kivaa olla lapsi?
"Joo."

4. Millaisia aikuiset ovat?
"Isoja!"

5. Mitä Mauri yleensä tekee?
(Tähän ja seuraavaan vastausta saa tivata hyvän aikaa.) "Lukee."

6. Mitä äiti yleensä tekee?
"En haluu tietää."

7. a) Mitä äiti ja Mauri tekevät töissä?
"Ne tekee töitä. En tiedä."

7. b) Mitä Mauri teki tänään töissä?
"Taiteili."

8. Mistä äiti ja Mauri suuttuvat?
"Niitä satutetaan."

9. Mistä äiti ja Mauri tulevat iloisiksi?
(Kain halaa ja pussaa Tessaa.)

10. Mihin tarvitaan rahaa?
"Kaupan ostamiseen."

11. Mikä sinusta tulee isona?
"Minä vastaan, että [...] isona haluun tulla autonajaja." (Kain oli mummonsa auton kyydissä samana päivänä.)

12. Miksi ihmisiä on olemassa?
"Siksi, kun ne haluu leikkiä."

13. Mitä haluaisit tehdä kesällä?
"Puhaltaa saippuakuplia."

14. Kuka haluaisit olla?
"Minä vastasin jo." (Viittaa 11. kysymykseen.)

Viidennen kysymyksen vastaukseen kommentoitakoon, että luen kyllä nykyään varsin vähän. Seitsemännen kysymyksen jatkokysymykseen on sanottava, että en taiteillut töissä. Olin kylläkin taidemuseossa.

9.4.2015

Yllätyksellisyys

Ennen Tessan tapaamista en ollut milloinkaan ollut vakuuttunut siitä, että haluaisin lapsen, vaikkakaan en täysin vakuuttunut siitäkään, etten koskaan haluaisi. Ennen kaikkea olin epäillyt sitä, olisiko minusta täysipainoiseksi kasvattajaksi, kun omakin elämä tuntui vaikealta hoitaa ja omat ongelmat sellaisilta, että lapsikin niistä joutuisi kärsimään.

Tessan kanssa tietysti tiesin alusta asti, että Kain kuuluu pakettiin. En osannut ennakkoon sanoa, millaista sellaisessa tilanteessa olisi olla, kun ei ollut siitä kokemusta. Ajattelin yrittää. Ihan alkuun huolehdin hieman, että Kain voisi tulla minun ja Tessan väliin ja ettei Tessa voisi omistautua parisuhteelle täysin, kun hänen pitäisi yrittää pitää Kain irrallaan minusta siihen saakka, että tiedämme varmaksi, mitä tehdä. Vaan eipä siihen kauaa mennyt. Eikä Kain ole ollut tiellä ollenkaan. Olemme yhdessä. Kaikille kyllä riittää kiintymystä.

Kaininkin suhteen minulla ja meillä on ollut yllättävän helppoa. Ensinnäkin Tessa antoi minun hyvin nopeasti olla kuin perheenjäsen kuitenkaan painostamatta minua. Vaan eipä siinä olisi ollut kovin paljon painostettavaakaan, kun halusin itse osallistua. Samaten Kain hyväksyi minut kotiinsa hämmentävän kitkattomasti, mistä tietty ehdin aluksi hieman huolehtia. Muistan hänen sanoneen vain yhden kerran, ettei halua minua sinne. Enimmäkseen Kainille on nähdäkseni ollut vain mukavaa, kun on enemmän välittäviä aikuisia lähettyvillä. Sekin minut yllätti, kuinka vaivatonta minun oli kiintyä Kainiin ja omaksua vanhemman rooli. En tiennyt olevani niin isällinen – tai sanotaan ennemmin "vanhemmallinen" paremman sanan puutteessa.

Suhteemme alkuvaiheessa Tessa tietty hoiti Kainia enemmän ja minä vähän auttelin. Vähitellen otin enemmän osaa ja vastuuta Kainin hoidosta ja nyt olen nähdäkseni ollut täysivaltainen vanhempi jo hyvän aikaa. Kuten lienee tavallista, minulla ja Tessalla on toki hieman eri tehtävänjaot. Minä laitan Kainin useimmiten nukkumaan ja leikin Kainin kanssa aika paljon. Tietty nyt Tessan raskauskin vaikuttaa siihen, mitä hommia minun on tarpeen tehdä.

Luulen, että Tessa ei olisi saanut minua hankkimaan lasta kovin helpolla tai kovin nopeasti, jos hänellä ei olisi Kainia ollut jo vanhastaan. Olisin huolehtinut liikaa ja spekuloinut loputtomasti sillä, mikä voi mennä vikaan. Järjestelymme onkin ollut kannaltani varsin toimiva: ensin sain ikään kuin vähitellen hieman kokeilla hommaa ja opetella luottamaan siihen, että se minulta sujuu.

Tessa puhui toisesta lapsesta jo varhain. Sanoin silloin, että haluan kokea olevani tasaveroinen vanhempi Kainille ennen kuin uskallan hankkia lisää lapsia. Välillä Tessa oli vähän malttamaton, mutta suostui kuitenkin ehdotukseeni. Joulukuussa sitten sanoin, että olen valmis. Sen jälkeen ajatus ei ole pelottanut. "Siinähän se toinenkin menee, kun on jo yksi", ajattelee varmaan moni toisen lapsen kohdalla. Ja että jotkin asiat voivat jopa helpottua kahden lapsen myötä, kun ne pitävät toisilleen seuraa. Ans kattoo.

En ole kuullut paljonkaan kommenttia siitä, että minun odotettaisiin suhtautuvan jotenkin eri tavalla lapsipuoleen kuin omaan biologiseen lapseen, mutta jotain on kuitenkin korviini kantautunut. Monesti vieraat ihmiset tietty olettavatkin, että Kain on minun biologinen lapseni, kun hiuksetkin ovat varsin samaa väriä. Ei minulla oikein edes tulisi mieleen, että biologinen side olisi jotenkin määrittävä tekijä. Rakastanhan minä Tessaakin, vaikkemme ole sukua, eh. Ei kai se sen kummempi asia ole? Tietysti meidän tapauksessamme olemme jonkin verran tekemisissä biologisen isänkin kanssa, mutta se ei vaikuta useimpiin päiviimme käytännössä mitenkään. Joskus Kain on biologisen isänsä luona yökylässä.

Minut on yllättänyt se, että olen löytänyt voimavaroja vanhemmuuteen aika itsestään, vaikka minulla onkin muutoin ollut välillä kohtalaisesti elämänhallintaongelmia. Siitä minä huolehdin välillä yhä, että siirrän omia psyykkisiä ongelmiani eteenpäin lapsiimme. Tessa sanoo aina, että ei kukaan täysin tasapainoinen ole, mikä lienee totta, mutta ei poista kaikkia huoliani. Hyvin tuo Kain näyttää silti yleisesti ottaen pärjäävän. Kain on iloinen ja vilkas lapsi. Muistutan itseäni ajoittain siitä, että tärkeintä lienee, että lapsi tietää olevansa rakastettu. Sen Kain kyllä tietää.

Kahdet kasvot

Lueskelin vaimon aiemmin kirjoittamaa blogia. Se sai minut miettimään erojamme siinä, miten kirjoitamme ja muutenkin käyttäydymme sosiaalisissa yhteyksissä – enkä itseni kohdalla puhu ensisijaisesti tästä blogista vaan yleensä. No, kirjoittamisen suhteen se riippuu itselläni paljolti kontekstista. Olen kuitenkin keskimäärin kokenut itseilmaisun helpommaksi kirjoittamisen muodossa.

Jostain syystä olen joskus aikoja sitten saanut päähäni, että minun pitää olla lähinnä vain analyyttinen ja viileästi harkitseva intellektuelli tai edes esittää sellaista. Lähimenneisyydessä olen sentään vähän enemmän osannut hellittää tästä roolista. Luulen, että monet eivät arvaa, kuinka tunteellinen ja sensitiivinen olen pääni sisäpuolella. Olen varsin tottunut säätelemään tunneilmaisuani. Tämän takia minun voi olla välillä vaikeaa ymmärtää muita ihmisiä, jotka päästävät nopeita tunnereaktioita suodattamatta suoraan ilmoille. En siis tarkoita tuomita, vaan moinen tapaa minut vain yllättää. Itse tapaan miettiä lähes aina ennen kuin toimin. Minun lähelleni onkin tavallisesti ollut hyvin vaikeaa päästä – minkä vuoksi tämä minun ja Tessan juttukin on minut niin yllättänyt, kuten viime merkinnässäni toin esiin.

Perheeni (jolla yleensä viittaan vaimoon ja jälkikasvuun, jos en toisin mainitse) tuntee minut aika eri tavalla kuin muut. Perheeni kanssa puhun pehmoisia, itken onnesta suunnilleen päivittäin (mikä on kyllä vähän noloa myöntää) ja Kainille jopa ärjyn välillä, mikä ei ole ollut minulle ollenkaan tyypillistä. Luulen, että Tessasta on tässä valossa välillä outoa tarkkailla toimintaani muissa tilanteissa. Päämme sisällä emme kuitenkaan ole niin erilaisia. Tämä blogikin on jo aiheuttanut minulle kohtalaisesti jännitystä, kun olen esiintynyt julkisesti tavallista avoimemmin. En minä oikein itsekään tiedä, miksi se viileys on niin tärkeää. Se on selkärangassa.

Sellainen itsensä kätkeminen on tietysti pidemmän päälle henkisesti aika kuluttavaa, minkä olen kyllä saanut tuta. Siksi olenkin yrittänyt siitä oppia pois edes jossain määrin. Olen minä edistynytkin. Enkä haluaisi vanhempanakaan siirtää eteenpäin sellaista taakkaa, joka itselläni on ollut. Olenkin ollut tyytyväinen siitä, miten meidän kotonamme on niin välitön ja lämmin tunnelma. Muihin ihmisiin en osaa vielä yhtä hyvin luottaa. No, ehkei tarvitsekaan ihan samassa määrin.

8.4.2015

Lööv Stoori

Teeman henkilökohtaisuus hirvittää hieman, mutta ajattelin kuitenkin valottaa aavistuksen verran parisuhteeni historiaa. Editoin yksityiskohtia sen verran, etten kiusaannu liiaksi. Minun ja Kainin suhteen muodostumisesta kirjoittanen tuonnempana.

Tessa otti minuun viime kesänä yhteyttä deittisivuston profiilini perusteella. Tarkalleen ottaen hän lähetti päättäväisenä käsittääkseni kolme viestiä kevään ja kesän mittaan. En käynyt sivustolla hyvään toviin, jolloin kaksi ensimmäistä viestiä pääsivät katoamaan, mikä lienee sivuston tapa sanktioida ilmaisasiakkaita. Onneksi Tessa lähetti vielä kolmannen. Kirjoittelimme hetken ennen tapaamista.

Itse epäilin tuolloin hypoteettisen suhteen toimivuutta, koska saamani tiedon perusteella vaikutimme sen verran erilaisilta. Ja kyllähän Tessa onkin tietyllä tapaa ekstrovertimpi ja, sanotaanko, menevämpi kuin minä. Minulle ei vain tuolloin tullut oikesti mieleen, että Tessa ei kuitenkaan välttämättä vaatisi minulta samaa – niin kuin ei ole vaatinutkaan. Sittemmin en ole kokenut erojemme olevan oikein mitenkään ristiriidassa. Pikemminkin Tessan ihmisläheisyys on ollut minulle positiivinen vaikute. Emmekä me tosi asiassa monella tavalla niin erilaisia ole. Erot ovat paljolti pintapuolisia.

Ennakkoepäilyksistäni huolimatta tuumin, että toki meidän kannattaa silti tavata, jotta nähdään, miten juttu oikeasti toimii. Tapasin Tessan ensi kertaa kasvotusten siis heinäkuussa 2014. Kävimme ensin treffeillä kaupungilla, ja toiset treffit olivat luonani. Vuorovaikutus tuntui luontevalta, ja molemmat treffit kestivätkin pitkään. Toisten myötä se alkoi olla menoa, ilmeisesti molemmilla. Kolmannet treffit oli tarkoitus pitää viikon päästä ensimmäisistä Kainin ollessa hoidossa, mutta koska odotus alkoi tuntua molemmista pitkältä, Tessa ehdotti spontaanisti, että tulisin hänen kotiinsa käymään jo aiemmin, Kainin ollessa kotona. Minähän viiletin, ja siitä eteenpäin olen käytännössä asunut heidän kanssaan. Olin etukäteen varoitellut Tessaa, että ujonpuoleisen luonteeni vuoksi minun kanssani voi joutua etenemään hitaasti. Tuolloin en vielä osannut tällaista odottaa.

Kuukauden päästä ensitreffeistä menimme kihloihin ja marraskuussa naimisiin. Nyt siis odotamme jo vauvaa. Varmaan joku tai kenties monikin on ihmetellyt suhteemme nopeaa etenemistahtia. Uskaltanen puhua tässä molempien puolesta: ei meistä ole missään vaiheessa tuntunut, että kiirehdimme. Kaikki on edennyt jotenkin omituisen helposti ja vähän kuin itsestään. Tietysti olemme myös olleet varsin tiiviisti yhdessä. Ei ole epäilyttänyt eikä ole tuntunut, että tarvitsee jarrutella – siitä huolimatta, että kumpikaan ei osannut tällaista ennakoida. Näin on hyvä.

Yksi suhteemme kulmakivistä on mielestäni avoimuus. Olen alusta alkaen pitänyt kovasti siitä, kuinka suoraan voimme puhua asioista. Olen sillä tavalla vähän autistisen oloinen, että en juuri osaa piiloviestintää ja kaikenlainen sosiaalinen tanssiminen ahdistaa. Tessan kanssa ei ole tarvinnut tanssia siinä mielessä. On tietty paljon muutakin, mikä meidän välillämme toimii, mutta en kehtaa mennä kovin yksityiskohtaiselle tasolle. Minulla on ihana vaimo, ja olen onnellinen hänen kanssaan.

5.4.2015

Esittely

Käytiin vaimon kanssa ultraäänessä ensi kertaa viime tiistaina. On se elossa! Tässäpä siis hyvä aika aloittaa oma perheblogi, jota olen tovin kaavaillut.


Seuraavassa blogin kannalta olennaisimpia tietoja perheestämme. Olen vuosimallin 1984 mieshenkilö nimeltäni Mauri. Menin marraskuussa 2014 naimisiin heinäkuussa 2014 tapaamani (jep) ihmeellisen ihastuttavan naishenkilön kanssa, johon viitattakoon hänen kutsumanimellään Tessa. Pakettiin kuului hänen vilkas, valloittava, tätä nykyä kolmevuotias poikansa Kain. Minulla on hyvin rakastava perhe, jollaista en osannut aiemmin edes toivoa. Asustamme Pohjois-Helsingissä. Odotamme minun ensimmäistä biologista lastani, jonka olisi määrä syntyä lokakuun paikkeilla, mutta huoltajuudesta olen siis saanut käytännön kokemusta jo ennestään.

Lisää tietoa seurannee jatkossa, mutta voisin alkuun kertoa lyhyesti jotain itsestäni. Miellän itseni ennen kaikkea filosofiksi, vaikkakin filosofian opintoni ovat olleet jo tovin heitteillä. Teen minä myös hyvin satunnaisia sivutöitä alalla, joka ei minua kiinnosta. Olen siis statukseltani tätä nykyä melko lailla tyhjäntoimittaja mikäli perhe-elämän pyörittämistä ei lasketa – vaikka riittäähän siinäkin tekemistä. Aktiivisesti harrastan nykyään lähinnä musiikkia.

Olen varsin analyyttinen, melko lailla introverttinen ja habitukseltani rauhallinen henkilö. Ennen pidin negatiivista vatvomista keskeisenä persoonallisuudenpiirteenäni, mutta nyt en osaa sanoa niin varmaksi, kun olen ollut sen verran tyytyväinen elämääni uuden perheeni kanssa. Olen lähipiiriäni kohtaan lämmin, mutta yksityisyyteni rajat ovat tavanneet olla melko tiukat, joskin mielenterveytenikin vuoksi olen yrittänyt opetella niitä hieman hölläämään.

Blogin suunnittelen keskittyvän lastenkasvatusteemaan tai kenties myös yleisemmin perhe-elämään. Luultavasti filosofiataustani tulee jossain määrin heijastumaan tavastani lähestyä aihetta, vaikkakin biografisempaakin sisältöä kertynee. Pyrin pitämään kirjoittamisen kynnyksen sen verran matalalla, että saisin jotain aikaiseksi. Kyseessä on ennen kaikkea päiväkirjanomainen julkaisu.

Mikäli kirjoitukseni herättävät ajatuksia, jakakaa niitä toki kanssani.